Viime päivinä olen kirjoittanut kahden luvun päivävauhdilla romaania eteenpäin. Ihan mukavalta tuntuu, valitsen yhä luvut mielivaltaisesti treatment:n pohjalta. Pieniä muutoksia ja variantteja olen tehnyt treatmentiin. Ei haittaa, ennemminkin näyttää syventävän perusideaa.

Vaikka tarinassa on vauhdikkaita kohtia, pyrin ihmisistä ja esineistä sekä tapahtumista aina etsimään keskeisen arkisen ristiriidan. Näkökulma tilanteisiin, ihmisiin ja rekvisiittaan ei ehkä ole se tavallisin. Pyrin ratkaisemaan tutut ja tunnistettavat ristiriidat epätavallisella, hieman odottamattomalla tavalla. Tässä huumorilla ja hauskuudella, traagisen ja koomisen törmäämisellä on oleellinen merkitys.




Alunperin itselleni sopima vastaus, näytänkö vai kätkenkö dramaattisuuden, oli oleellinen. Tämän romaanin kohdalla asiat näytetään dramaattisessa valossa kummassakin tarinan aikajanassa. Näin korostuu tarinan loppuun pääsemisen tärkeys. Lukijan odotusjännitys siis kohdentuu enemmän loppuratkaisuun kuin paikallisiin esteisiin. Pääsen siis leikkimään taustatarinan salaisuudella, jota vaiheittain paljastetaan eri näkökulmista lukijalle.

Onneksi emme enää elä antiikin imitaatioteorioiden vankeina, vaan valistuksen, barokin, romantiikan historiallinen tietoisuus sekä 1800-luvun positivismi ovat mahdollistaneet lukijan näkemään maailman vierannuttamisen ja vieraaksi tekemisen läpi.

Modernismin ja postmodernismin kontekstuaalisuus ja intertekstuaalisuus tarjoavat paljon leikkimahdollisuuksia, mutta varon, etten ala liikaa sillä leikkimään. Onneksi osa hahmoistani on hieman pönttöjä ja osa näsäviisaita, jolloin heidän koomiset, ehdottomatkin asenteensa paljastavat yhtä ja toista kirjallisuuden lajikonventioiden rikkomisesta.